Maanantaina olin Nelen kanssa pitkästä aikaa ohjatuissa agilitytreeneissä. Viimeksi olimme olleet treeneissä n. kuukausi sitten, joten olin ensin todella innoissani, että päästään taas treenailemaan. Nele ei tainnut olla ihan yhtä innoissaan, vaan otti jonkin verran häiriötä muista eikä ihan täysin keskittynyt agiin. Rata oli Nelelle melko haastava ja puomi veti puoleensa joka kulmasta. Treenien jälkeen olikin vähän masentunut fiilis, että noinkohan yritän tehdä agikoiraa koirasta, jonka henkinen kapasiteetti ei välttämättä riitä. Onneksi kuitenkin taustajoukot ja loppuviikon tapahtumat toivat taas uskoa Nelen kykyihin. :)
Tiistain aloitin viemällä koirat rannalle. Olin pari-kolme vuotta sitten käynyt kavereitten kanssa eräällä rannalla, jonka muistin sopivaksi Javan vesikävelyyn. Kyselin uudestaan ajo-ohjeet ja lähdettiin rannalle, joka oli juuri niin hyvä kuin olin muistanut. Vesikävelytin Javaa hetken ja Nele sai vastaavasti juosta hetken vapaana. Veteen Nele kastoi ehkä yhden kyntensä ja peruutteli sen jälkeen turvallisen välimatkan päähän. Illaksi koirat saivat jäädä keskenään, sillä kävin kisaturistina katsomassa miten Talli (eli seuramme harjoitushalli) taipuu agilitykisoihin. Kyseessä oli ykkösten kisat yhdellä radalla. Minien ja medien osalta kaikki meni kivasti ja olisipa ollut hauska olla itsekin kisaamassa tutussa hallissa. Maksien rata taas oli melkoisen rumaa katsottavaa. Ulkona oli satanut vettä ja koirien tassut olivat märät eikä liukastumisilta voitu välttyä. Tallin matto ja vesi eivät ole hyvä yhdistelmä ollenkaan.
Ranta, jolla vesikävelytin Javaa, sijaitsee Kaukajärvellä
Java mietiskelee missä kaikki syötävät vesikasvit ovat
Keskiviikkona aloitin heti aamusta omatoimitreeneillä Nelen kanssa. Harjoiteltiin takaaleikkausta, ensin namialustaa hyödyntäen ja myös ilman. Keppejä ja rengasta otin naksuttimen avulla. Kokeilimme myös keinua, mutta se on kyllä hankala, kun pienikin liikahdus jännittää Neleä. Silti olen ihan varma, että jos vain pääsisimme tästä alkujännäyksestä ja Nele tottuisi keinuvaan liikkeeseen, keinu voisi alkaa sujua nopeastikin. Vähän kuin puomi, joka on alun hankaluuden jälkeen Nelen suosikkieste. Pitäisi kehittää jostain itselleen harjoituskeinu. Iltapäivällä oli tokotreeniemme loppuhuipennus eli möllitoko. Valitettavasti osallistujamäärä jäi vain kahteen, mutta onnistuimme mielestämme järjestämään tapahtuman hyvin. Itse olin vähän kuin palkintovastaava ja tein palkintoruusukkeet, joihin tuli pikkukoirien logo ja sijoitus. Iso kiitos Katjalle tuomaroinnista, Saijalle liikkurina toimimisesta ja Anulle lomakkeista sekä treenien koulutuksesta. Katsotaan jos saadaan myöhemmin vielä jatkoa...
Torstaina lähdin shoppailemaan, mutta ei ehkä tule yllätyksenä, että sekin liittyy koiriin. Nekalan Mustissa ja Mirrissä oli varaston tyhjennys, jonne menin heti liikkeen auettua. Eniten olin kiinnostunut Hurtan takista ja housuista, mutta valitettavasti sain vain housut. Halusin nimittäin nimenomaan Siberia-takin ja niitä löytyi vain liian isoina kokoina. Housut ovat kokoa XS ja juuri sopivat. Loistava löytö, sillä eivät maksaneet paljon mitään normaalihintaan verrattuna. Lisäksi mukaan tarttui Hindesin erittäin tiheä kampa (maksoi jopa euron) ja leluja koirille. Loppupäivä menikin jälleen agilitykisoissa, mutta tällä kertaa jouduin ihan töihin, sillä oli treeniryhmämme talkoovuoro. Vastuullani oli sähköinen ajanotto, jossa piti nollailla kelloa suoritusten välissä ja kertoa tuomarinsihteereille minkä ajan koirakko sai. Sinänsä helppo homma, ellei näissä aina olisi se mutta. Kuten tyypillistä homma oli alkuun taas melkoista säätämistä ja itse ihan pihalla, kun ei koskaan aiemmin ole ollut ajanotossa. Elämää helpottaisi paljon, jos talkoolaisille voisi selkeästi kertoa mitä he tekevät ja kuinka. Lisäksi oli jotenkin yllätys, että tänä tietotekniikan ihmeaikana aika ei tullut tietokoneelle saati jäänyt mihinkään ylös, vaan kirjoitettiin heti paperiin ja kun kello nollattiin niin that's it. En tiedä tehdäänkö ajan merkitseminen kaikilla seuroilla näin, mutta inhimillisen virheen mahdollisuus oli tuossa todella suuri. Ja niin siinä kävi, että yhdelle koirakolle tuli väärä aika (korjattiin samaksi kuin ihanneaika), toiselle kello jatkoi juoksemistaan edellisen ajasta, kun tuomarinsihteeri lähti yhtäkkiä juoksemaan tuomarin luo, joka oli jo puhaltanut pilliin enkä nollannut kelloa, kun edellisen koirakon aikakin oli vielä laittamatta ylös. "Onneksi" tämä radalle tullut koirakko hylkääntyi, vaikka kai ajan olisi saanut sekuntikellosta, jolla varmistettiin sähköaikaa. Huh, mitä sekoilua ja illalla olin ihan poikki, vaikka käytännössä olin vain istunut ja painanut nappia.
Kisaturistina tai talkoolaisena on se hyvä puoli, että ehtii paremmin katsella muiden suorituksia, kun ei tarvitse stressata omaa vuoroa. Ja ajanotossa ollessa huomasi selvästi miten koirakon suoritus korreloi ihanneajan kanssa. Yllättävän monet koirat tekivät radoilla laajoja käännöksiä, joista itsellekin on treeneissä huomautettu. Aiemmin en ole edes ajatellut asiaa tarkemmin, mutta kellon juoksua seuratessa alkoi ymmärtää, ettei niitä käännöksiä kolmosissa turhaan hiota mahdollisimman tiukaksi. Toivottavasti pääsen Javan kanssa vielä joskus radalle niin voin käyttää näitä uusia ahaa-elämyksiä hyväksi. Nelen kanssa tiukat käännökset tulevat sitten, kun saadaan ensin motivaatio ja vauhti kohdilleen.
Perjantaina vuorossa oli hieman erilaiset kisat, kun lähdin Nelen kanssa kisaturistiksi Hervantaan Takujen järjestämään tottelevaisuuskokeeseen, jossa oli ALO- ja AVO-luokat. Kerrottakoon tässä vaiheessa myös, että pääsin Nelen kanssa TamSKin järjestämään viiden kerran tokon alkeisryhmään! :) Aloitetaan ensi torstaina ja saa nähdä mitä Nele tykkää, kun on ensimmäistä kertaa tämän tyyppisessä ryhmäkoulutuksessa. Mutta takaisin asiaan...olimme tokokisassa kannustamassa Anua ja Rommia, jotka osallistuivat toiseen tokokokeeseensa. Siitä kun kisasin Javan kanssa on nyt kaksi vuotta ja kyllä koetta katsellessa tuli mieleen, että voitaisiinhan me yrittää uudelleenkin, kun Java kuitenkin vielä muistaa kaiken. Mutta en tiedä miksi tokoon on niin paljon vaikeampi löytyy harjoittelumotivaatiota kuin agilityyn? Muutama kuva tokokokeesta löytyy täältä (osa luvattoman epätarkkoja, mutta laitan syyksi Nelen, jota piti koko ajan samalla vahtia, ettei melua liikaa isoille koirille).
Eilen vielä ahkerana käväisin taas heti aamusta pitämässä agilityn koulutusohjaajakurssiin kuuluvan koulutuksen ja otin samalla Nelen mukaan. Tällä hetkellä kasassa on neljä koulutuskertaa ja yksi vielä puuttuu. Eilen onnistuin suunnittelemaan omasta mielestäni varsin kivan radan, joskin vähän vaikean. Toivottavasti koulutettavatkin tykkäsivät. ;) Nele oli riemastuttavan innokas, suorastaan ihan sekaisin innosta. Kunpa olisi useammin agikentällä tuollainen... Keppeihin ollaan saatu helpommalta puolelta jo kivasti vauhtia ja työn alle on otettu myös vaikeampi puoli. Naksutin toimii loistavasti, kun Nele ei enää vahtaa minuun vaan hakee kepit-käskyn kuullessaan jo seuraavaa keppiväliä. Keinua otettiin nyt ihan vain paikaltaan, kun taas meinasi pelkästään sekin jännittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti