Tilda on kerrassaan mainio agilitykoiran alku! Puomi ja A ollaan menty jo kokonaisena, putkiin pikkuneiti juoksee ihan omatoimisesti ja viime keskiviikon omatoimitreeneissä kokeiltiin pienen radan yhteydessä lelupalkkaa. Toimi yhtä hyvin kuin Javalla aikanaan. Pujottelu paranee kerta kerralta. Tildassa on paljon potentiaalia, jos mitään esteitä ei tule matkan varrelle.
Tällä kertaa yritän kuitenkin olla asettamatta rimaa liian korkealle. Meillä ei tarvitse olla loppuun asti hiottuja pysäytys/juoksu/whatever-kontakteja, ei ohjaajan kärrynpyöriä koiran pujottelun aikana eikä valikoimassa tuhatta eri ohjaustekniikkaa. Linan kanssa aloittaessa tuntui, että kaikki pitäisi tehdä heti täydellisesti alusta saakka, joka lopulta johti siihen, ettei huvittanut tehdä mitään. Tildan kanssa ajattelin ottaa paljon rennommin ja katsoa mihin se lopulta meidät johtaa. Sen verran olen kuitenkin jo oppinut, että kisoihin ei mennä ennen kuin koira todella osaa kaikki esteet.
Nelen kanssa korkattiin agilityn kesäkausi torstaina 7.5. Treenailtiin ensimmäistä kertaa Takkujen Hervannan kentällä: uusi kenttä, oudot esteet ja vieraat kouluttajat. Hämmennyin itsekin siitä, että kouluttajia oli kaksi ja molemmat paikallisia agilitytuomareita, joita on tottunut näkemään vain kisoissa.
Alusta saakka mikään ei oikein tuntunut toimivan: rata käytiin läpi siihen tahtiin, että unohdin siitä heti osan ja kouluttajatkin häipyivät jonnekin. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin huono rataan tutustuminen ja pakko siinä oli sitten soveltaa jotain omaa. Treenien edetessä tilanne ei erityisemmin parantunut, vaan tuntui kuin olisimme palanneet jonnekin ykkösluokan tasolle. Kotiin lähdinkin pettyneenä, kun odotukset ensimmäisten ulkotreenien suhteen olivat olleet ihan jotain muuta.
Muutaman päivän sulattelin treenejä ja mietin missä vika. Nele teki treeneissä parhaansa niillä eväillä, jotka pienelle harjakoiralle on annettu, mutta siltikään se ei kelvannut. Tajusin, että syynä oli agilityn SM-kisat, joiden joukkuekisaan osallistumisesta olen puhunut jo alkuvuodesta asti. Kovasti olin menossa Nelen kanssa joukkueeseen, vaikka emme ole juurikaan ehtineet treenata ja sen takia yksittäisiin treeneihin kohdistui niin kova suorituspaine. Olisi pitänyt onnistua, jotta olisi saanut varmuutta, että päätös yrittää joukkueeseen oli oikea. Otin järjen ja kalenterin käyttööni ja totesin, ettei meidän kannata hakea sen enempää Takkujen kuin Tappienkaan joukkueeseen. SM-kisoihin olisi vain kuukausi aikaa eikä tiedossa ollut juurikaan mahdollisuuksia päästä ohjattuihin treeneihin. Myös muita kisastartteja olisi pitänyt saada pohjalle ennen SM-kisaa, mutta treenaamattomuus tuli ongelmaksi niidenkin kanssa.
Heti päätöksen jälkeen tuli paljon helpottuneempi olo. Kilpailemaan olisi kiva päästä, mutta ei niin, että takana on parit treenit enkä pysty olemaan yhtään varma miten esimerkiksi keinu sujuu. En haluaisi ottaa keinun suhteen yhtään takapakkia, kun vihdoinkin ollaan edistytty sen kanssa. Nele ei ole sellainen koira, joka voisi kisailla satunnaisilla treeneillä, vaan kunnollinen kilpailusuoritus vaatii taustalle säännölliset treenit.
Kukkaistytöt
