Eilen käynnistyivät talvikauden agilitytreenit ja treenipaikaksi vaihtui Niihaman sijaan Talli. Treeniryhmässäkin oli tapahtunut muutoksia ja mukaan tuli vaihteeksi myös maksikoiria. Nelen lisäksi minikoiria jäi edustamaan havannankoira Laku ja uutena ryhmäläisenä Nelen oma suosikki havannankoira Simo. Nämä muutokset saivat minut fiilistelemään agilityharrastuksen alkuaikoja, sillä kaikki silloin samassa ryhmässä aloittaneet ovat joko lopettaneet tai vaihtaneet treeniryhmää. Piti jopa lueskella vanhasta blogistaan Javan treeneistä ja lopulta katsoa muutama kisavideo menneeltä kesältä, jotta muistaisi, ettei se agility Javan kanssa oikeasti ollut niin helppoa kuin mitä nyt kuvittelee.
Agilitytreeneissä palauteltiin menneitä MM-kisoja mieleen ja osa radasta oli (muistaakseni) minien joukkueradasta. Tavoitteena oli tehdä nopeaa rataa. Tulipa pitkästä aikaa tehtyä ratapiirroskin:
Kokeilin tehdä keppejä hankalammalta puolelta, mutta parin yrityksen jälkeen päätin suosiolla vaihtaa puolta, ettei Nelen innostus loppuisi. Helpommalta puolelta sujuivat muuten mallikkaasti, mutta noin puolivälissä Nele jostain syystä menee herkästi yhden välin ohi. Ongelmallisin kohta radalla oli persjätön tekeminen hyppyjen 10 ja 11 välissä. Ensin yritin takaaleikkausta, mutta Nelelle kulma oli liian vaikea ja vauhti hidastui lähes olemattomiin. Persjättö toimi muuten hyvin, mutta jos yritin lähteä liian aikaisin etenemään radalla enkä saatellut Neleä kunnolla hypyille 8 ja 9, tuli Nele hyppyjen välistä. Koko kuvio saatiin toimimaan kunnolla vasta, kun kouluttaja houkutteli Neleä hyppyjen takana, itse ehdin kääntyä aikaisemmin ja vetää Nelen perässä kohti hyppyä 10. Sentään yksi takaaleikkauskin saatiin radalla onnistumaan hypyllä 12.
Eilisen ja edellisenkin treenin perusteella Nelen kanssa pitää nyt harjoitella irtoamisia. Irtoamisia hypyille, putkeen ja myös namittaa näistä ahkerasti, sillä nyt nameja on tullut pitkälti kontakteilta ja niillehän Nele säntää heti kun mahdollista. Aivan treenien lopuksi ehdimme tekemään myös keinua ja voin ehkä vähän hehkuttaa, että edistymistä on tapahtanut. Kisatasoinen keinu on vielä pitkän matkan päässä, mutta suunta on oikea. :)
Opiskelukiireiden takia viime viikonlopun kisojen raportointi on hieman viivästynyt. Kisasin Nelen kanssa lauantaina Wecan kisoissa Noormarkussa ja sunnuntaiksi palasimme Tampereelle Takkujen kisoihin.
Ennen Noormarkun kisoja toiveet olivat korkealla, sillä Nele on treeneissä mennyt kepit hyvin ja melko nopeasti. Olisi pitänyt muistaa, että agilitykisoihin ei kannata tehdä liian suuria tavoitteita, koska silloin yleensä menee huonosti ja niin kävi Noormarkussakin. Kisat olivat etuajassa ja saavuimme paikalle vähän liian myöhään, vaikkakin sen virallisen puoli tuntia ennen arvioitua rataan tutustumista. Ilmoittautumisessa Nele joutui sirun tarkistuksen pistokokeeseen - mikä sattuma, kun juuri Nelen sirussa on ollut ongelmia. Onneksi oikea numero ilmestyi koneeseen heti. Kaikin puolin alku oli melkoista kiirehtimistä ja radallekin lähdimme jo kuudentena, joten en juurikaan ehtinyt totuttaa Neleä halliin.
Tuomarina kisassa oli Henri Luomala ja ratapiirros löytyy netistä (kisavideota ei sattuneista syistä tullut). Rata oli helppo kuin mikä ja miten ihanaa olisikaan ollut mennä se täysillä Javan kanssa. Mutta Nelen kanssa helppokin rata on vaikea (no oli kyllä Javankin kanssa), varsinkin jos ohjaaja ohjaa huonosti ja koira paineistuu liikaa. Alku lähti hyvin, mutta en ottanut Neleä haltuun hypyn 10 jälkeen, jolloin Nele juoksi pitkän kaarroksen kohti hallin seinää ja tuli hypyn 11 ohi. Tässä kohdassa taisi ohjaajan pettymys heijastua koiraan ja hypyt 12 sekä 13 menivät todella hitaasti. Kepeillä Nele valitsi sijaistoiminnoksi maan haistelun ja taisi matossa oikeasti olla hyvät "tuoksut", sillä yhtä kohtaa Nele haisteli oikein innokkaasti. Meni siis kepeistä ohi ja alkoi haistella mattoa. Yritän kutsua ja houkutella Neleä, joka vain haisteli ja tässä vaiheessa tuli jo sellainen olo, että mitä ihmettä teen, kun koiraan ei saa koskea. Lopulta tyrkkäsin jalkani Nelen nenän eteen ja päästiin aloittamaan kepit. Ne menivät hitaasti ja Nele meni matkallakin yhden välin ohi. Ihme kyllä emme saaneet hylättyä, vaan tuloksen, jolla sijoituimme viimeiseksi. Ratavirheitä oli 15 ja yliaikaa melkein 30 sekuntia. Oli siinä ja siinä, ettei enimmäisaika ylittynyt.
Noormarkun kisasuoritusta voi parhaiten kuvata sanalla 'tahmea'. Ohjasin tahmeasti (käskyt tuntuivat jäävän matkalle eivätkä tulleet ajoissa), oma ja koiran liikkuminen oli tahmeaa. Yksinkertaisesti liikaa suorituspaineita hyvien treenien jälkeen ja kun siihen yhdistetään pieni kisajännitys sekä koiralle vieras halli niin ei ihme, että kisa meni nyt näin.
Takkujen Hervannan kisoihin sunnuntaina lähdinkin asenteella "maksettu harjoitus" ja tavoitteena oli päästä Nelen kanssa edes pari estettä iloisesti ja vauhdikkaasti. Tällä kertaa olimme paikalla hyvissä ajoin, sillä ykkösten agilityradalle osallistui useampi tuttu ja halusin nähdä heidän suorituksensa. Tuomarina oli Sari Mikkilä.
Tällä kertaa rata oli haastavampi kuin Noormarkussa. Tai no, jos esimerkiksi kepit olisi voinut tehdä vaikeammalta puolelta niin olisi välttynyt ylimääräiseltä valssilta. Mutta tässä vaiheessa, kun helpompikin puoli on riittävän haastava, on pakko vain kikkailla. Jälleen rata lähti kivasti ja Nele vaikutti innokkaalta. Itse yritin pitää mielessä, että nyt iloisesti eteenpäin ja kehua koiraa aina sopivin väliajoin. Noin puolivälissä tein radalla jopa persjätön, joka kylläkin hieman myöhästyi. Nelen kanssa on välillä vaikea arvioida vauhtia, kun Nele saattaa halutessaan tulla todella lujaa tai todella hitaasti. Lisäksi esteille irtoaminen on välillä mitä sattuu ja tässäkin saatoin Neleä hypylle liian pitkään, josta myöhästyminen persjätössä johtui. Mutta varsinaiset virheet tulivat kepeiltä (mistäpä muualtakaan).
Olen harjoitellut Nelen kanssa keppien ekan välin hakemista, mutta taas Nele meni ohi ja videolla näyttää, ettei Nele edes katso keppeihin. Sen sijaan juoksee radan sivuun ihmettelemään katsojia ja hetken Nelen häntä heilui siihen malliin, että pelkäsin Nelen jättävän radan ja juoksevan jonkun kivan ihmisen luo kerjäämään rapsutuksia. Nyt ei kuitenkaan jämähdetty tähän yhtä pahasti kuin Noormarkussa, mutta silti Nele jätti taas matkalla yhden välin menemättä ja johduin korjaamaan. Loppurata onneksi meni hyvin ja loppusuoralla saatiin vauhtia. Saimme jälleen tuloksen ja sijoituskin parani Noormarkun kisoista yhdellä, kun olimme toiseksi viimeisiä. Ratavirheitä tuli 10 ja yliaikaa vähän vajaa 10 sekuntia.
Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen Nelen menoon Hervannan kisoissa. Seuraavaksi kisaamme todennäköisesti vielä oman seuran kisoissa 24.10., joka onkin meille tämän vuoden viimeinen kisa ja ensi vuodesta en vielä tiedä.
Sunnuntaina osallistuin koirien kanssa pikkukoirien syysretkeen Hämeenlinnan Aulangolla. Retken oppaana toimi entinen naapurini Noora ja koirani tapasivat pitkästä aikaa Nooran koirat Bennyn ja Muusan. Lisäksi mukana oli Tytti koiriensa Hilan ja Janan kanssa.
Onneksemme Aulangolla ei retken aikana satanut yhtään, vaan retki-ilma oli juuri sopiva. Kiersimme noin neljän kilometrin metsälenkin, jonka varrelle osui sopivasti Aulangon nähtävyydet. Lenkin lopuksi koirat pääsivät autoon lepäämään ja omistajat ulkoilumajan kahvilaan.
Vein tänään Javan fysioterapeutille Pirkkalaan. Kyseessä oli siis Elina Karhumäki, jolle olen vienyt koirat kerran aiemminkin.
Ensin katsottiin Javan liikkeitä pihalla. Fyssari huomautti heti Javan liikkuvan suorilla takajaloilla eli ei koukistanut polviaan liikkuessaan. Javaa pitäisi nyt viedä kävelemään pitkään heinikkoon, jotta joutuu nostelemaan jalkojaan ja samalla koukistaa myös polviaan. Myös erilaisten esteiden, kuten tikapuiden, yli asteleminen pitäisi ottaa kuntoutusohjelmaan.
Sisällä fyssari huomasi Javan keventävän vasenta takajalkaansa (seisoo vinossa oikealle) ja esimerkiksi istuvan hieman toispuoleisesti. Tätä pitäisi nyt korjata mutkittelevalla ylämäkikävelyllä, diagonaaliseisonnalla, ympyrän kävelyllä, yms. Fyssarin mukaan yksi syy keventämiseen voi olla ihan tottumus, sillä kipuja Javalla ei tuntuisi olevan. Noin muuten polvet olivat ok, vasen vaikutti hieman löysemmältä kuin oikea (näin oli jo ennen leikkausta).
Jumeja Javasta löytyi rangasta ja juurikin vasemmasta takajalasta. Yllättävän nätisti Java oli koko hoidon ajan ja silmätkin menivät välillä ihan kiinni. Tällä kertaa ei edes läähättänyt, vaikka jumien käsittely varmasti oli kivuliasta. Java saikin jälleen kehuja paikallaan pysymisestä, kun pikkukoirien kanssa siinä on kuulema välillä hankaluuksia. Itselleni on aina ollut ihan selkeää, että koirille tehdään hoitotoimenpiteet halusivat ne sitä tai eivät eikä tulisi mieleenkään antaa koiralle mitään erivapauksia pienen koon tai vastustelemisen vuoksi.
Vapaanapitoa fyssari suositteli vasta jonnekin kuukauden päähän, koska Java ei vapaana voi juoksennella nätisti, vaan teloo vielä itsensä metsässä rymytessään. Portaat pitäisi kantaa ainakin alaspäin mentäessä, ylös olen antanut Javan mennä yhden porrasryhmän verran, kun on osannut mennä portaat kävellen. Agility kuulema voitaisiin aloittaa ehkä jo aiemmin kuin ensi kesänä, mutta ei tässä mikään suuri kiire ole ja talvella ei joka tapauksessakaan treenata. Jos kaikki menee hyvin, niin keväällä voisi pikkuhiljaa aloitella ns. rimattomalla agilitylla (eli ei hyppyjä vielä). Nyt heti pitäisi kuitenkin aloittaa parin kuukauden tehokuntoutus, että saisi Javan polvet taipumaan ja vasemman puolen keventämisen pois. Seuraava aika fyssarille on joulukuun alussa.
