Olet poissa viereltäni, muttet sydämestäin milloinkaan

Maaliskuussa on virallisesti lupa aloittaa kevään odottaminen ja tällä hetkellä tilanne ei näytä yhtään huonommalta: vähäiset lumet sulavat pois ja alkuviikoksi luvataan +8 astetta lämmintä. Koiratkin kiittäisivät, jos kaduilta voitaisiin puhdistaa hiekotushiekka kokonaan pois... Kevään tulosta huolimatta on elämä tällä hetkellä kovin harmaata ja jokainen päivä ikävää täynnä. Tuntuu pahalta kirjoittaa tänne blogiin juttuja, joissa ei enää mainita Linaa. Ihan kuin Lina olisi jo kokonaan unohtunut pois, vaikka näin ei todellakaan ole. Toisaalta Linasta kirjoittaminen on vaikeaa enkä löydä oikeita sanoja.

Maanantaina tuli kuluneeksi kuukausi Linan poismenosta. Niin lyhyt aika, joka tuntuu ikuisuudelta. Tarkoitukseni oli kirjoittaa Linasta muistokirjoitus, mutta asioiden muisteleminen tuntuu raskaalta enkä vielä pysty katselemaan Linan kuvia ilman kyyneliä. Lisätessäni viime postauksen laskiaiskuvia yhdistyksen kuvagalleriaan satuin selailemaan vanhoja kuvia ja siellä löytyi Linasta kuvia yhteislenkeiltä. Oli pakko sulkea galleria nopeasti, sillä kuvien näkeminen oli liian surullista.

Välillä tuntuu valtavan epäreilulta, että juuri Linan piti lähteä. Miksi Lina, miksei joku muu? Linan piti olla se koira, joka jää luokseni Javan ja Nelen jälkeen. Joskus mietin olisiko sittenkin pitänyt vielä yrittää jotakin. Entä jos annoinkin periksi liian aikaisin? Mutta ei, järkevästi ajateltuna tiedän kyllä, että tein kaiken mahdollisen Linan eteen enkä olisi voinut enää muuta kuin turhaan pitkittää väistämätöntä. Enkä olisi koskaan voinut antaa anteeksi itselleni sitä, jos olisin kuihduttanut Linan nesteenpoistolääkityksellä vain sen takia, etten pysty kantamaan sitä vastuuta, jonka otin harteilleni koiran hankkiessani. Hetkittäisestä epävarmuudestani huolimatta tiedän, että päätös Linasta luopumiseen oli oikea ja ainoa mahdollinen, vaikka se olikin vaikein koskaan tekemäni päätös ja toi mukanaan suuren surun.

Kuitenkin suruajasta huolimatta elämä jatkuu eteenpäin ja kalenteri on täyttynyt monesta koirajutusta. Tavallaan elämä on nyt helpompaa, kun päivittäin pitää muistaa enää Javan silmätipat ja pystyn ottamaan molemmat koirat mukaan pitkälle lenkille. Olemmekin lenkkeilleet paljon, sillä olen yrittänyt pitää itseni kiireisenä sen sijaan, että istuisin kotona miettimässä kaikkea sitä mitä oli joskus, mutta ei ole enää. Ajan myötä ikävä tulee varmasti hellittämään otettaan ja pystyn käymään Linasta otetut kuvat läpi, mutta nyt suru on vielä liian pinnalla. Täysin varmaa kuitenkin on, etten milloinkaan tule unohtamaan pientä mustavalkoistani.

Tämä ikävä on sellainen, että tällaista kokenut ole en
Se on syvä ja jotenkin lopullinen
Se painaa ja sattuu ja kuristaa, mutta kenties joskus on helpompaa