Perjantai-iltana lähdimme Tappien MEJÄ-treeniporukalla Sääksjärven metsiin tekemään jälkeä. Viime kerrasta viisastuneena puin päälleni mustat vaatteet, varsinkin kun olin jäljeltä menossa suoraan kauppaan. Verisen sienen kanssa kun voi aina sattua jotain... Tein jäljen vain Javalle ja pituudeksi tuli noin 130 metriä. Lauantaina klo 10 aikaan aamulla suuntasimme uudelleen paikalle nyt koirien kanssa. Java oli todella innoissaan ja taisi arvata mitä tultiin tekemään, kun tuntui etsivän jälkeä jo ennen kuin olimme päässeet lähellekään alkumakausta.
Jäljelle Java lähti vauhdikkaasti: oikeastaan ehdin itse huomata alkumakauksen siinä vaiheessa, kun Java jo jatkoi matkaa pitkin jälkeä. Ehkä noin puoliväliin asti Java yritti selvitä enimmäkseen ilmavainulla, joka toimi paikoitellen, mutta pariin otteeseen eksyttiin kauas jäljestä. Näytin jäljen uudelleen ja loppumatkan Java suunnisti enemmän nenä maassa. Hyvin päästiin sorkalle, tosin maastovalinta kokonaisuudessaan olisi voinut olla parempi (mentiin kaikenmaailman risukkojen läpi ja kerran putosin itsekin kiven koloon polveani myöden).
MEJÄn jälkeen ehdin lepäillä muutaman tunnin kotona, kunnes piti lähteä kohti Nokiaa ja agilitykisoja. Olin ilmoittanut Nelen yhdelle agilityradalle ja olin olettanut A-radan olevan ensimmäinen kakkosten rata. Taktikointi ei kuitenkaan auttanut, vaan radat käytiin järjestyksessä C-B-A eli valitsemani rata olikin päivän viimeinen.
Rataprofiili oli varsin mukava ja mikä parasta, radalle ei tuotu keinua! Fakta kuitenkin on, että kiinanharjakoiran kanssa harrastaessa saattaa helppokin asia muuttua vaikeaksi ja tulevien tapahtumien ennakointi on joskus suorastaan mahdotonta. Eli suomeksi teimme Nelen kanssa omituisen sähläysradan ja hylättyhän siitä toki tuli. Pujottelun Nele lopetti taas kesken ja itse korjasin sen kiirehtiessäni väärin, puomista Nele juoksi vauhdikkaasti ohi ja hypytkin olivat vähän väliä kateissa. Kaiken kaikkiaan kisakaverinani oli jälleen se ihan pihalla oleva Nele, joka tulee esille aina kisoissa. Tämän täytyy johtua omasta kisajännityksestäni, johon Nele reagoi muuttumalla haahuilevaksi ja sellaiseksi, joka ei muka olisi juurikaan tehnyt agilitya.
Sunnuntaina lähdin korjaamaan tilannetta Sanna Lehtosen agilitykoulutukseen, jonka TaPit järjesti. Vähän pelkäsin, että Nele taitaa hyytyä kokonaan, kun takana oli kisat ja pidempiä lenkkejä. Mutta koulutus olikin onneksi jaettu kolmeen osaan ja radat pysyivät lyhyinä, joten vaikka pientä hidastumista alkoi näkyä kolmosradalla (video alla), ei tilanne mennyt ollenkaan sunnuntaikävelyksi. Koulutuksesta saimme taas paljon hyviä vinkkejä ja ajattelemisen aihetta varsinkin omaan ohjaamiseen liittyen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti